— Istuhan tuohon, Pekka!
Ja Pekka istuutui ketterästi kuin kärppä, asetti kädet polvilleen ja nosti päänsä kekkaan sekä kohotti katseensa suoraan lehtoriin ikäänkuin jo siten lausuakseen: tässä olen, tee nyt palvelijalles kuten haluat.
— Kas niin, virkahti lehtori. — Mieti nyt siinä tarkoin, ja sitten tarkoin mietittyäsi vastaa minulle, millaisen arvosanan edestä sinä tahdot osata historiaa ensi vuonna.
Ja lehtori istuutui työnsä ääreen. Kumpikin oli omissa mietteissään. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Välistä Pekka katsahti lehtorin kumaraisiin hartioihin ja hänen sileään, parrattomaan naamaansa, jossa ei edes ylähuulessa huomannut karvan jälkeäkään. Lyhyt, suora nenä ja vaaleansiniset silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, mutta tiukasti yhteenpusertuvat ohuet huulet päättäväisyyttä, ja suupieliä reunustivat syvät kaksoisvaot, joiden välissä olivat lihavahkot kärsimyksien pallukat.
Kului puolisen tuntia. Sen jälkeen Pekka nousi paikoiltaan ja rykäisi sekä astui pari askelta opettajaansa lähemmäksi ja virkkoi varmasti:
— Ensi vuonna osaan historiaa ainakin seitosen edestä.
Mitään vastaamatta lehtori tarttui erääseen pöydällänsä olevaan kirjaan. Se oli historian oppikirja, joka oli täynnä hänen omia muistiinpanojaan, liimatulta lisälehtiä, rivien väliin kirjoitettuja huomautuksia, erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia. Ojentaessaan kirjan Pekalle hän virkkoi:
— Ota tämä minun käyttämäni oppikirja ja katsele sitä kesän aikana, niin kyllä varmasti opit. Ei sinun tarvitse siitä muuta lukea kuin painetun tekstin; sinisellä alleviivatut vuosiluvut voit myöskin jättää huomioon ottamatta, jos tahdot. Katso kumminkin tarkkaan, minkä vuosiluvun alla kulloinkin sininen viiva on. Niin, ja nyt saat mennä.
Mutta Pekka vielä vitkasteli, käännellen lehtorin antamaa kirjaa käsissään.
— Saankos minä ehdot…? hän sopersi.