— Ei, et sinä saa, tiuskaisi lehtori. Pekan kasvot venähtivät pitkiksi kuin uusi kuu, ja leuka värisi. Mutta vartalo kasvoi pituutta, rinta pullistui ja käsi tavoitteli lehtorin kättä.
— Kiitoksia, herra lehtori! hän läähättäen huudahti. — Minä olen koko kevään pelännyt, pelännyt historiaa…
— Mitä, pelännyt historiaa? kysyi lehtori ällistyneenä.
— Niin, että jäisin siinä luokalle.
— Pelännyt, etkä kumminkaan edes viime aikoinakaan ole asiaa parantanut?
— Niin, nähkääs, puhui Pekka innoissaan, minä olen viime aikoina pelännyt sitä niin paljon, ettei minussa ole ollut miestä asiaa parantamaan.
— Mutta ensi vuonna sinussa on miestä? virkahti lehtori.
— On! vastasi Pekka päättäväisesti.
— Hyvä! Mene sitten.
Ja Pekka jätti opettajalleen sydämelliset jäähyväiset ja tallusteli ulos huoneesta, lehtorin historian oppikirja kainalossa. Onnellisempia miehenalkuja kuin Pekka sillä hetkellä oli vähän tässä murheen runtelemassa maailmassa, sillä hän tiesi pääsevänsä luokalta. Asiasta hän ei sivullisille huudellut. Ainoa, jolle hän sen halusi kertoa, oli eräs pieni, punaposkinen, lyhytmekkoinen tyttönen nimeltä Aini Rasi. Mutta tämäkään ei saanut tietää hänen onnestaan ilman erikoista valaa. Kun Pekka hänet illalla tapasi "Aleksilla" ja vihdoin muista erottua saattoi hänet kotiin, erääseen pihanperäiseen rakennukseen, niin hän kuljetti hänet oven ohi, seinustan ja ulkonevan eteisrakennuksen perimmäiseen nurkkaukseen, missä mikään vieras ihmissilmä ei vilkuillut, tarttui tyttöä käteen ja kysyi: