— Aini, tiedätkö mitä?
Tytön huulet avautuivat hellään hymyyn, poskien verekäs puna levisi yli koko kasvojen, kun hän vastasi:
— En. Mutta sinä olet ollut niin iloinen ja vilkas.
— Niin, virkkoi Pekka, minulla on syytä.
— Sano, Pekka, sano, mitä se on! Sanothan? Pekka mietti hetkisen, vilkaisten vuoroin tyttöön, vuoroin maahan, kunnes virkkoi:
— Mutta sinun pitää vannoa!
— Vannoa, mitä vannoa?
— Ettet puhu siitä muille.
— Minä vannon. Miten minä vannon?
Pekka mietti jälleen, astui vieläkin askeleen lähemmäksi tyttöä, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja asetti nuo pehmoiset, lämpimät kädet poskilleen. Ainin kasvot elpyivät tavattomasta jännityksestä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja vaikka Pekka irroitti omat kätensä tytön käsistä, pysyivät nämä paikoillaan. Samalla hän tarttui hellävaroen tyttösen omenaposkiin ja saneli: