— Minä, Aini — no sano nyt jälestä, huomautti hän sitten tyttöselle — minä, Aini — ja tyttö kertasi sanat hiljaisella, värisevällä äänellä — pidän — Pekan — minulle — uskomat — sanat — salassa — hautaan — saakka.
Ja sitten he seisoivat hetkisen hiljaa samassa asennossa, värisevinä, punastuneina. Ei kumpikaan voinut paikaltaan liikahtaa. Vihdoin sai Pekka taaskin sanoiksi, puristaen hieman voimakkaammin tytön poskia:
— Ja minä, Pekka, lupaan ja vannon pitäväni salassa kaikki asiat, mitkä Aini minulle uskoo, iäisesti, iäisesti, iäisesti!
Hänen äänensä kohosi kohoamistaan hänen viimeistä sanaa toistaessaan. Pää kurottautui tytön kasvoja kohti — vielä viimeinen sysäys — ja hänen huulensa hipaisivat tytön vasenta suupieltä. Mutta silloin irtautuivat tyttösen kädet, ja vasen ranne kaartui hätäisesti peittämään maahan luotua katsetta. Tyttönen kääntyi ovea kohti, ja Pekka kulki hitaasti jälestä.
"Mitä olenkaan tehnyt?" kuului kysymys Pekan sielun syvyydestä. Mutta samalla hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Aini avasi ulko-oven, astui rappukäytävään ja veti hitaasti ovea perästään kiinni. Pekka seisoi oven ulkopuolella kuin kivettyneenä, Ainiin tuijottaen.
— Oletko minulle vihainen, Aini?
Oven hiljainen kiinnimeno pysähtyi. Tyttö katsahti vakavasti ja syvästi Pekkaan.
— En, en! virkahti hän — ja sitten naksahti ovi yht'äkkiä kiinni. Poika hypähti kuin lentoon. Hänen elämänsä tuntui kahta vertaa onnellisemmalta.
Mutta salaisuus oli jäänyt sanomatta, vaikka vala oli vannottu. Sen muisti Pekka kotiin tultuaan. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ilmaisi salaisuutensa, luokalta pääsynsä, Ainille kirjeellä, jonka hän itse yön lähetessä kävi viemässä perille. Se oli Pekan ensimmäinen kirje Ainille, joka sinä iltana, samoin kuin Pekkakin, asettui makuulle ennen tuntemattoman onnen hurmiossa.
Koululaisen lempi on ihanteellista. Se on haaveellista, suloisensurullista, ja siinä piilee pieni pala katkeruutta. Se toivoo ja epäilee alinomaa, se nousee ja laskee nopeammin kuin vuoksi ja luode, se itkee ja nauraa yhtämittaisessa jaksossa. Niin se vaihtelee kaikissa koululaisissa keskiluokilta alkaen. Vai pitäisikö uskoa, että sellainen lempeileminen olisi vain muutamien harvojen osa? Ei, se tulee kaikkien terveiden, kaikkien oikeissa olosuhteissa kehittyvien koululaisten osaksi. Mutta saako siitä selvän? Se on toinen asia.