Pekka Kontio rakastui oikein rehellisesti lyseon viidennellä luokalla, kuudettatoista ikävuotta täyttäessään, ja rakkauden esine, yhteiskoululainen Aini Rasi, oli vuotta nuorempi. Viimemainittu, kun oli saanut käsiinsä Pekan kirjeen, jossa alkusanoina oli: "Rakas Aini", sulkikin kirjeenlähettäjän iltarukouksensa "omana poikanaan", ja Pekka taas ennen maatamenoaan piirsi muistikirjaansa toukokuun 28 päivän kohdalle: "Ainini ei ole minulle vihainen."
Mutta lehtori Särkkä aherteli työssään myöhäiseen yöhön saakka. Samanlaista ahertelua oli hänen elämänsä ollut jo kahdeksan vuotta, koko ajan, minkä hän nykyistä virkaansa oli hoitanut. Sinä aikana hänen hartiansakin olivat koukistuneet alituisesta istumisesta. Ennen ne olivat olleet nuhteettoman tasaiset. Koulun alettua syksyllä alkoi hänen istumisensa kotona ja koulussa. Sitä kesti joululomankin ajan, sillä hän oli sangen ahkera mies ja toimitti paljon sivutehtäviäkin. Sitä kesti kevääseen saakka, kunnes koulu päättyi. Mutta sitten hän pudisti pääkaupungin tomut jaloistaan kolmeksi kuukaudeksi ja matkusti kotiseudulleen, missä hänellä oli oma pienoinen mökki Saimaan vesien lahdelmassa. Sinnepä hän nytkin toivoi ja odotti pääsevänsä.
Ja kun hän vihdoin jätti työnsä ja istui hiljaa rakkaalla maalaispenkillään, jonka hän oli sijoittanut työhuoneensa nurkkaukseen ja jonka edessä oli hongasta halkaistu paksu, ristikkojalkainen pöytä — perintöä hänen vanhempainsa kodista — silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi jo kuullut "kotikoivikon" korvissaan kohisevan. Kolmen päivän kuluttua hän pääsee sinne lähtemään!
Totutun tapansa mukaan lehtori nojautui nurkassa oleville tyynyille ja kohotti jalkansa penkille. Siinä asennossa hän jo usean vuoden aikana melkeinpä joka ilta oli tehnyt tiliä siitä, miten oli päivänsä viettänyt. Olikohan jotain jäänyt tekemättä? Ja kun niin ei ollut tapahtunut, tuntui hiljaisuus rakkaalta hänen ympärillään. Mutta niin onnellista hänen elämänsä oli ollut vasta niinä vuosina, mitkä hän nykyisessä virassaan oli ollut. Sitä vastoin ennen — ah, lehtori huokasi aina, kun se entinen, laiskan, vetelyksen elämä, kuten hän sitä nimitti, muistui hänen mieleensä. Se ei ollut ollutkaan mitään elämää, se oli ollut hullutusta. Vai miksikä muuksi sellaista voisi sanoa? Työtunnit viruivat pitkiksi kuin nälkävuosi, ja vasta sitten, kun niiden päätyttyä pääsi hyvien kumppanien seuraan, juominkeihin, naamiaisiin, tansseihin, vasta sitten oli muka elämä ollut elämää.
Katkeruudella teki lehtori usein tiliä entisistä hullutuksistaan. Mutta mitenkäpä muutoin se olisi voinut ollakaan? mietti hän taas toisaalta. Kun ihmiset nyhdetään juuriltaan turhien ennakkoluulojen vuoksi, kun "turpeenpuskijoista" tehdään "herroja", joilla nuoruusvuosinaan ei ole läheistä ohjaajaa elämän koulussa, silloin on pidettävä ihmeenä että talonpoikaisylioppilaista tulee siksikin paljon "miehiä".
Samuli Särkkä oli vähävaraisen pikkutilallisen poika. Jo varsin nuoresta hän oli tottunut ruumiilliseen työhön; seitsenvuotiaasta alkaen hän monena kesänä oli äestänyt tilan pellot, niittänyt heinää, haravoinut kuin aikaihminen ja ollut varsinaisena hevosmiehenä. Kymmenvuotiaasta hän joskus oli tarttunut jo auraankin ja kyntänyt kuin mies kevyellä kaksihaarukallaan. Kerran oli pitäjän rovasti kysäissyt pojalta tämän ollessa kirkkomatkalla isänsä kanssa:
— Oletkos jo ruissäkin selkääsi kohottanut?
Siihenpä Samuli riemuisasti oli vastannut:
— Jopa olen pitänyt tupakkaakin suussani!
— Ei se ole mikään kunnia, oli rovasti ärähtänyt, joten pojan riemu loppui sangen lyhyeen.