— No onpas tämä kihupyhä! Totta totisesti en tätä ole nähnyt sitten papinvaalin, ja siitäpä jo on vierähtänyt vuotta viisi kuusi.
Väkeä kuhisi kaikkialla. Kirkon läheisyydessä sitä oli siksi runsaasti, ettei tahtonut läpi päästä. Siinä tuupittiin ja tönittiin, vaihdettiin äkäisiä sanoja jos ystävällisiä tervehdyksiäkin. Monet ennustivat jo, ettei tämä väen paljous kaikki kirkkoonkaan mahtunut.
Majatalossa Särkkä tapasi kaupungista saapuneen urkurin ja Malmit sekä Laura Nordin. Astuessaan eteisestä isohkoon saliin hän ensiksi näki huoneen perällä mustapukuisen, kalpeahkon naisen, joka selaili jotain kirjaa, mutta nosti sitten ruskeanharmaat silmänsä ja loi ne häneen. Mikä ilme tuossa katseessa oli, sitä lehtori ei voinut itselleen selvittää, mutta joka tapauksessa se oli sellainen, ettei hän sitä koskaan voinut unohtaa. Se kuului samanlaisiin tapahtumiin hänen elämässään kuin kärryjen kaatuminen hänen ollessaan neljännellä vuodella, kun Anna-Maija ajoi isolle kivelle tienkään teessä. Kun lehtori koetti eritellä tuon katseen sävyä, niin hän luuli siinä havainneensa tavattoman määrän avuttomuutta, murhetta ja toivoa; se etsi kuin pelastusta, mutta samalla hohti kuin majakka öistä taivalta kulkevalle laivalle.
— Kas, Särkkä, terve! huudahti rehtori Malmi tullen toisesta huoneesta. — Sinähän olet saanut ihmeitä aikaan.
Rehtorska kiiruhti miehensä jälkeen, ja huoneen perällä istuva nainen tuli myöskin Särkkää vastaan.
— Tekö olette lehtori Särkkä? Minä olen Laura Nord, se, joka olen antanut teille ehkä liian paljon hommia. Mutta minä en teitä vielä kiitä, sillä minä en sitä nyt osaisi oikealla tavalla tehdä, koska olen liian iloinen nähdessäni näin paljon liikkeellä ihmisiä, jotka varmaankin odottavat minun konserttiani.
— Toivoisin, ettette koskaan niistä kiitoksista puhuisi, vastasi
Särkkä vaatimattomasti.
— Kyllä minä niistä vielä puhun, jos vain huomaan, että opin oikean tavan; ellen opi, niin on minun se ainiaaksi jätettävä, sanoi Laura Nord.
Särkkä alkoi kysellä matkojen hauskuudesta, kääntäen keskustelun toiselle tolalle.
— Meillä on varmaan hauskin osa matkoistamme jälellä, virkkoi rehtorska, ja se on se osa, minkä saamme olla Pilkkeessä.