— Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.
— Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori tyytyväisenä.
Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat. Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari — ja sitten ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla, tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä. Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä asumaan!
Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja, sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta elämästä.
Mutta olisipa nyt — niin Laura päätteli — oma nurkka, missä saisi mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.
Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin pienen veneen.
— Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.
He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.
— Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.
— Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord. — Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan ole tuntenut tällaista.