Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on, poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!" tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi yksinäisyyteen päiväkausiksi.
Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi sormea — ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin kotiin.
Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi, että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä. Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.
Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.
Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:
"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin kahdeksan edestä."
Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:
"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"
Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.
— Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa, virkkoi hän vanhemmilleen.