Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut! Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta, jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä, kiiruhti lehtori pois torpasta.
Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se soiden suhahti — ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi toiseen suuntaan… ja sitten taas…
— Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.
Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi. Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen työtoveriensa jälkeä.
— Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä, lohdutteli hän. — Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat eteykset, ettei rupea väsyttämään.
Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti, että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin, mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen paperossin hän kysyi:
— Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.
— Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin nuorena. — Poltatteko te paljonkin?
Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut asioita kaunistellakaan.
— Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen vihdoin. — Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla, missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa kouluaikana.