— Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin voimakkaasti — ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte, mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.
Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa. Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi. Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.
— Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi selitykseksi.
— Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti. Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä — ja otan teidät mukaani, selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt kuultuaan Paavon sanat.
Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä täynnä — niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:
— Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen. Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina säästää viimeiseksi — tai jättää ne tekemättä, talon on saatava omansa ajoissa.
— Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.
— Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. — On vielä ehkä toinen mokoma tekemättä.
— Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti, unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua lehtorin luokse koko iäkseen.
— Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä, myönsi lehtori.