— Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!
— Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.
Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä. Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.
Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti. Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!
Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.
Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän luonteesta.
Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia, useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille, niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn touhinassa.
Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia, joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin — ja lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden. Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen taakseen; jos taas — —, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä? Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä — niistä ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma syvällä hänen sisimmässään.
Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "— — esitti epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" — — "tempossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta — —" j.n.e.
— Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. — Äänijänteet kurkussani olivat ihan epäkunnossa.