— Miksi? kysyi rehtorska.
— Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik' on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.
— Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma konserttikaan, lohdutteli rehtorska.
Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna, koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.
Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut. Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä lähtenytkin.
Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet täytyi hommata sairaalaan.
Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.
Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.
Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa — jos näkyvissä oli — useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi, — lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille, asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan raskaassa unessa.
Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.