— Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. — Oi, olenko minä nukkunut tänne? Minua niin väsytti.
— Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.
— Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin uninen lapsi.
Lehtori asettui hänen viereensä penkille.
— Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän — ja tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: — Haluaisitteko siinä levätä useamminkin?
— Niin… mutta… sopersi Laura.
— Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.
— Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.
Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään, oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin valeunia.
Malmit — varsinkin rouva — iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän saisi hallita oman mielensä mukaan.