— On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.
— Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.
— Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. — Mutta minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä tahtoisi sanaani syödä.
— Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyi
Laura-rouva tiukanpuoleisesti.
— Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi, autan muita ja hyödytän itseäni. — Kuulepas, Laura kulta, seuraa sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.
— Ei se minulle sovi.
— Miks'ei sovi?
— Minä tulen siitä kipeäksi.
— Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo — ja terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin et tunne vähintäkään haittaa.
— Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.