Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti viimeisen muodin mukaan — ja se oli niin "tyköistuva" ja niin "alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.
— Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.
— Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.
He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä — kaikki osanottajia päivän ja illan ohjelman suorituksessa.
— No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen, pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. — Tekö… neiti… rouva — oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän rouvanimeänne, hoki tulija.
— Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.
— Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui pitkähivuksinen.
— Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.
— Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun sepän kanssa.
Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski. Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.