Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta, hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:
— Olisiko sedällä jotain erityistä…?
— On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.
Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.
— Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti, saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä nytkin saattaisi sana olla paikallaan.
— No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, jos vain pidät varasi.
Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä, kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.
— Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.
— Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?
— En. Päinvastoin kiitän siitä!