Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen nauruun.
— Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti tanssisaliin.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.
XI.
Laura heräsi tanssiväsymyksen aiheuttamasta unesta vasta iltapäivällä. Kun hän avasi silmänsä, oudoksui hän vierasta ympäristöä. Missä hän olikaan, mitä oli tapahtunut? Särkkä istui ikkunan luona hiukan kohotetun ikkunaverhon ääressä täysissä tamineissaan ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli käynyt Matkailijahotellista noutamassa. Laura ummisti uudelleen silmänsä ja koetti muistutella mieleensä edellisen illan ja yön tapahtumia. Niin, he olivat olleet juhlilla, hän oli saanut ylistystä laulustaan — Se täytti hänen mielensä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä vieläkin. Mutta mitä lieneekään sitten tapahtunut, sitä hän ei oikein saanut päähänsä. Varmaan oli jotain sattunut, koska hänen oli niin paha olla. — Se laulu, se laulu — se kajahteli vieläkin hänen korvissaan — olipa se kerrankin onnistunut!
Särkkä käänteli käsissään paikkakunnan lehteä, joka aamupäivällä oli ilmestynyt. Hän katsahti sänkyyn ja huomasi vaimonsa suurin, avoimin silmin tuijottavan kattoon.
— Täällä on arvostelua sinun laulustasi, Laura, virkahti Särkkä.
— Oi onko, anna se tänne, anna pian! virkkoi Laura kohoten puoleksi istualleen.
Juhlista oli kirjoitettu pari palstaa, joista toinen melkein kokonaan käsitteli hänen esiintymistään. Ahmimalla nieli ihastunut rouva lauseen toisensa perästä tuosta kiitosvirrestä, jonka tapaista hän ei muistanut ennen nähneensä. Hän oli laulanut vallan täydellisesti, ihanteellisen täydellisesti. Kirjoituksen alla oli helsinkiläisen arvostelijan nimikirjaimet — siihen siis saattoi ja täytyi luottaa.
Laura vaipui selälleen sänkyyn, vuoroin avaten, vuoroin sulkien silmänsä — eikä Särkkä, joka salavihkaa lehtensä takaa tarkasteli vaimoaan, ollut hänen kasvoillaan koskaan ennen nähnyt sellaista tyytyväisyyden ja onnen kuvastusta. Särkänkin tunnelma siitä lämpeni, mutta samalla hänestä tuntui kaikki tuo hiukan oudolta. Jospa hänen vaimonsa voisi aina olla noin onnellinen, hän mielessään huokasi. Hän katsoi häneen jälleen. Sitä hymyä kelpasi katsella, kunpa sen olisi nähnyt kerran joka päivä, kunpa edes kerran viikossa tai —. Laura hymähti ihan ääneen ja liikahti äkisti.