Laura tunsi suurta pettymystä saapuessaan kasinolle. Illallista menestystään muistellessa häneltä oli väsymys unohtunut. Tullessaan hän kuvitteli kasinon yhtä viehättäväksi kuin viime yönäkin. Mutta mitäpä hän näki? Väsyneitä, puolikuolleita ihmisiä, jotka vaikeankankeasti tervehtivät ja väkinäisesti hymähtivät. Heitä tarkastaessaan lamautuivat Laurankin liiallisen ilon esillepakottamat voimat. Hän olisi mielellään vieläkin kuullut hurmaavata kehuskelua, taiteensa ylistystä! Mutta ylistyslaulut olivat nyt lakanneet, mairittelu tyrehtynyt. Hetkeksikö? Vai ainiaaksiko?
Päivällistä syödessään Laura katsahteli usein mieheensä, joka annoksien välillä luki hartaasti erästä aikakauslehteä, minkä oli ruokasalista tavannut. Särkkä näytti hänestä nyt niin vanhalta: silmien ympärykset olivat täynnä pieniä ryppyjä, ja nuo kaksi syvää vakoa, jotka nenän kummaltakin puolelta alkaen kaarsivat suupieliä, tekivät hänen parrattomat kasvonsa vallan rumiksi. Silmänaluksissa oli pikku pussit, ja katse oli jonkun verran vetistävä.
Laura vertasi omaa kuvaansa Särkän kuvaan ja tuli siihen päätökseen, että noin rumalla vanhalla miehellä oli liian kaunis ja nuorennäköinen rouva. Vaarallinen johtopäätös, jonka useimmat naiset kumminkin vastaavissa olosuhteissa — useimmiten kokonaan aiheettomasti — tehnevät.
Lauran ajatukset siirtyivät taas taiteeseen. Jospa hän nyt vasta olisikin kehittynyt tosi laulajattareksi, niin olisiko hänellä mitään mahdollisuuksia toteuttaa taidettaan? Eikö tuo mies tuossa hänen edessään sulkenut tietä häneltä? Vai pitikö hänen pysyäkin ikänsä kaiken sen kunnian kukkulan juurella, jonka laelle hänen halunsa niin tulisesti oli pyrkinyt?
Illalla Särkät lähtivät kotimatkalle ja saapuivat seuraavana aamuna Pilkkeeseen. Särkkä jatkoi ulkotöitänsä aamupäivät, kirjoitteli iltakaudet. Mutta useammin kuin ennen kajahteli Pilkkeen pirtistä tai pihamaalta kaunis laulu. Sitä kuuntelivat mielellään ne, jotka sattuivat lahdella soutelemaan tai muuten asunnon ohi kulkemaan Laura-rouva oli mielessään varmasti päättänyt seuraavana talvena Helsingissä jatkaa taideuraansa ja antaa oman konsertinkin. Mutta ihminen päättää, jumala säätää! Pian Laura huomasi, että hänen toiveensa toteutuminen oli ainakin vuoden päässä, jospa sitten milloinkaan täyttyisi!
Seuraavana keväänä huhtikuussa syntyi Särkälle poika, joka isän tahdosta ristittiin Samuli Simsoniksi. Laura ei tästä nimestä ollenkaan pitänyt; Samuli-nimi oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, kuten hänen miehensäkin. Mutta lehtori piti tällä kertaa oman päänsä.
— Samuli on ollut suvun vanhimman pojan nimenä jo ainakin kolmessa polvessa, ja nyt se siirtyy neljänteen polveen. Jos taivaallisella isällä on joitakin esi-isien rikoksia rangaistavana pojalle, niin Samuli Särkkien synnit kohdistuvat myöskin Samuli Särkkään, selitti lehtori.
Ristiäistilaisuuteen saapuneet opettajatoverit, kuten venäjänkielen opettaja ja matemaatikko sekä rehtori Malmi, pitivät tässä tapauksessa hekin puolestaan Samuli-nimeä sopivana ja suvulle tunnusomaisena, mutta ihmettelivät, mistä syystä Särkkä oli niin ihastunut raamatulliseen nimeen Simsoniin, että antoi sen toiseksi pojalleen.
— Nähkääs, selitti Särkkä jälleen, pojasta pitää tulla väkevä, oikea karhu, joka vääntää Suomen soita nurin — silmiään hänen kumminkaan ei tarvitse antaa puhkaista —; hänestä pitää tulla voimakas maankuokkija, niitä Suomi eniten tarvitsee.
— Etkö sinä enää soisikaan pojallesi edes samaa virkaa kuin itselläsi on? kysyi venäjänkielen opettaja niskojaan nytkäytellen.