Oltiin jo huhtikuun puolivälissä eikä seuraavaksikaan vuodeksi oltu vielä toista asuntoa vuokrattu, vaikka Laura sitä usein oli tahtonut. Tavallinen vuokrausaika oli jo ohi. Mitään vuosikontrahtia ei Särkällä tähän nykyiseen huoneistoon ollut; hän maksoi vuokran kuukausittain, häntä ei oltu pois käsketty, eikä hän puolestaan pois pyrkinyt. Isännästäkin lienee alkanut tuntua jo siltä, kuin lehtori asuisi paikoillaan kuolemaansa saakka.
Varsinkin vierasten vastaanotto oli Lauraa jo pitkät ajat hävettänyt. Kuinka tänne voi kutsua vieraita, hän ajatteli; ihmisten on kuljettava keittiökäytävää — ja salikin, oliko se nyt mikään vierailusalonki! Mies, jolla oli hyvä palkka — — — Laura ei voinut ajatella häntä suosiollisesti. Tästä pitää tulla muutos! päätti hän itsekseen.
— Samuli, virkkoi hän varmasti, tultuaan miehensä luo, — meidän on keväällä muutettava tästä roskakasasta toiseen asuntoon!
Särkkä kohentautui työstään ja katsahti kysyvästi vaimoonsa. Tällä oli viime aikoina ollut aina samanlaista asiaa heti vierasten lähdettyä.
— Mitä sinä puhut roskakasasta? kysyi Särkkä.
— Mikä tämä on muu kuin roskakasa? Kaikki täällä on likaista, haisevaa, eikä täällä saa parhaalla tahdollaankaan pysymään puhtautta.
— Missä täällä haisee?
— Tule kylpyhuoneeseen ja lastenkamariin tai mihin tahansa, täälläkin löyhkää!
— Ei minusta täällä mikään löyhkää, vastasi Särkkä nousten paikoiltaan.
— Eihän vain! Mutta sinun nenäsi ei tunne mitään.