Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän ilmoitti Ainille tulonsa — ja silloin matkaa ei enää mikään voinut pidättää.
"Suloista on neitoansa kohdata."
Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme, miten se kuva oli hempeä ja ihana — ja se oli tuossa kuin ilmi elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se hymyili — ja sitten niin herttaisesti!
Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt — yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin Pasila.
Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita — sitten aukeni Töölön lahti —. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme… Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen — kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli ikkunasta — ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset — inhoittavat ihmiset matelivat kuin kärpänen tervassa.
Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena, sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian suloisen piston.
— Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.
— Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.
— Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntui
Pekasta hyvältä.
Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi ajatus: nyt hän on varmasti minun!