Kaikkialla Lehtolan ympäristössä näkyi selviä jälkiä poikien kesäisistä toimista. Talon vastaiselle kummulle, hiekkamäkeen he sotaharjoituksia pitäessään olivat kaivaneet kaksi isoa kuoppaa vallihaudoiksi, joiden valloittamista ja puolustamista välistä suoritettiin hyvinkin tuimalla tavalla. Ne olivat syviä, kuhunkin suuntaan sylenlaajuisia maaonteloita. Kun kartanonomistaja ne näki, ihastui hän ikihyväksi.
— Juuri tuollaisia me tarvitsemme, ne ovat erinomaisia perunakuoppia, hän virkkoi.
Sitten arvosteltiin niiden kaivamisarvo, toisin sanoen: metsänvartija ja pehtori saivat määrätä, kuinka monta työpäivää kuluisi kummankin kuopan kaivamiseen. Sen mukaan sitten oli palkka laskettava poikien hyväksi.
Jälleen olivat siis pojat — tietämättään — saaneet aikaan jotain hyödyllistä, joka oli tuottanut heille suurta iloa ja ajankulua.
Ja tuossa talon ympärillä oli laaja vainioryhmä. Heinäpeltojen pinta oli paikoin kellastuneen sängen peittämä, mutta suurimmaksi osaksi näytti se taaskin vihannalta, sillä jälkikesän heinä peitti lakastuneen kalpean maan. Se ikäänkuin koetti suojella luontoa liian pikaiselta syystunnelmalta. Ja laitumella käyvät lehmät söivät ahnaasti ravitsevaa ruohoa.
Heinäladot, jotka peltojen laidoissa täyteen ahdettuina lohduttivat maamiestä tulevan talven tuiskuja kestämään, näyttivät kuin unelmoivan niistä ajoista, jolloin Lehtolan siirtolalaiset ilakoimisellaan täyttivät niiden ympäristön ja pitivät kisailupaikkanaan niiden vähäarvoisien seinien sisustaa.
Pojat ymmärsivät nyt niin hyvin näitä kaihoisia tunteita, kun he tiesivät pian olevansa pakoitetut jättämään rakkaan siirtolansa. Kesä oli mennyt, mennyt samaa tietä kuin niin moni edellinen. Mutta olipa heillä hyvä mieli siitä, ettei tämä viimeinen ollut kulunut suotta kaduilla juoksemiseen ja pahuudentekoon — se hyvä mieli seurasi itsestään olosuhteista, ei suinkaan harkitusta tietoisuudesta.
Viimeiseksi sunnuntaiksi, minkä siirtolalaiset Lehtolassa viettivät, oli heidät kutsuttu kartanoon jäähyväiskahville. Sitä ennen olivat pojat pitäneet kokouksen, jossa olivat hyväksyneet sen Mikko-sedän ehdotuksen, että kaikki ylimääräinen maksu, minkä kartanonomistaja perunakuoppien kaivamisesta y.m. maksaisi, otettaisiin vastaan luonnossa, sellaisen vaihtoehdon oli nim. kartanonomistaja Mikko-sedälle aikaisemmin ilmaissut. Siirtolalaisten päätöstä ilmoittamaan kartanonomistajalle valittiin kolmihenkinen lähetystö, joka myöskin sai tehtäväkseen lausua kiitokset hyvästä kohtelusta ja siitä luottamuksesta, mitä kartanonomistajan puolelta siirtolalaisia kohtaan oli osoitettu.
Kahvikutsut muodostuivat juhlahetkeksi siirtolalaisten elämässä. Metsänvartija isäntänsä puolesta kiitti heitä ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä sekä ilmoitti, ettei siirtolasta kannettaisi mitään asuntovuokraa, koska siirtolalaiset olivat tuottaneet niin paljon hyötyä ja tehneet hyödyllistä työtä kartanolle. Ylimääräiset maksut siirtolalaisten töistä — koska he olivat halunneet ne luonnossa — suoritettaisiin juurikasvien nostoaikana, jolloin poikien oli pyydettävä itselleen lupaa koulusta ja saavuttava saamisensa perimään. Kartanonomistaja oli luvannut korvata sen vähäisen junamaksun, mikä kultakin matkaan kuluisi. Näin ollen saivat pojat vielä talvenkin kuluessa nauttia kesän ansioista.
Saattaneepa arvata, etteivät nuoret siirtolalaiset olleet pahoilla mielin, varsinkaan, kun heti puheen päälle tarjottiin iso lasillinen kuumaa teetä oikein ison pullapalan kera. Erityisesti miellytti poikia myöskin se, että heidän toivottiin ensi kesänä palaavan takaisin samoille kesälaitumilleen. Mikko-setä oli oikein liikutettu näistä toivomuksista ja lupasi, melkeinpä kyyneleet silmissä, kun kartanonomistaja puristi hänen kättään, että hän ensi kesänä yrittää kaksinverroin suuremman poikajoukon kanssa saapua siirtolaan.