Pojista tiesi jokainen, ettei hän koskaan ennen ollut mitään sellaista nähnyt. Olihan tosin kuu valaissut kaupunkiakin, mutta eipä se koskaan ollut tällä tavalla silmiä häikäissyt. Mikähän siinä mahtoi olla? Kun Mikko-sedältä asiaa tiedusteltiin, niin selitti hän sen siten, että kaupungin keinotekoinen valaistus ja suuret kivirakennukset estävät silmämme havaitsemasta taivaan öisiä valoja. Sitäpaitsi on siellä niin paljon muuta, joka vetää huomiotamme puoleensa, häiriten aistiemme toimintaa taivasta kohti.
Oletko nähnyt rauhaisan maaseudun elokuun täyskuutamoa hiljaisena yönä? Ellet, niin vaella korpeen ja etsi yksinäisyyttä. Tällaisia ajatuksia sikisi Mikko-sedän pikku siirtolalaisten lapsenaivoissa, kun he majesteetillisen luonnon keskuudessa hiljaisina harhailivat Lehtolan läheisyydessä täyskuisena elokuun yönä. Saamiaan vaikutelmia he tuskin olisivatkaan osanneet toisilleen ilmaista — eivät, he kulkivat äänettöminä.
Mutta sitten kuutamo taas vähitellen katosi, kuu muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi sirpiksi — kunnes sekin kokonaan hävisi, jättäen yöt tähtipimeiksi. Tällaisina iltoina johti Mikko-setä poikansa pihamaalle ja ohjasi heidän katseensa kohti tuikkivia tähtiä. Sen, minkä hän itse tähdistä tiesi — ja hän myönsi, ettei se ollut paljoa —, sen hän opetti pojilleen. Oli helppoa löytää pohjantähti, otava, iltatähti, orion, vega y.m. Jokaisen tuli tutustua eri tähtisikermien avulla ne löytämään. Toiset olivat hyvinkin innostuneet näihin "tieteilyihin", toiset taas osottautuivat välinpitämättömiksi.
Setä ei kumminkaan jättänyt asiaa niinkään vähälle. Eräänä päivänä hän pani pojat piirtämään tähtikartan niiden havaintojen mukaan, joita he iltasin olivat tehneet. Ja nytpä tulikin eräiden poikien välinpitämättömyys ilmi. Nämä saivat seuraavina tähtikirkkaina iltoina käydä opin uudelleen — ja tämän jälkeen tunsi jokainen siirtolalaispoika varmasti eräät kaikkein tavallisimmat tähdet, eli, kuten setä sanoi:
— Te tiedätte tähtitieteestä nyt jokseenkin yhtä paljon kuin teidän mestarinnekin. — Mutta, lisäsi hän sitten, nämäkin asiat käyvät yhä tärkeämmiksi ihmisen tietoisuudelle — ja teillä nuorilla, joiden on tulevaisuus, on tilaisuus päästä paljon pitemmälle.
12. Jäähyväiset Lehtolalle.
Ihmistyö on aina vaillinaista — ja keskeneräiseksi se aina jää, koettipa sen saada sitten kuinka valmiiksi tahansa. Eikä se koskaan lopu, tekipä sitä kuinka uutterasti ja kuinka paljon hyvänsä. Mutta kaikki tämä on ihmiskunnalle siunaukseksi. Siinä näkyvät meidän puutteemme ja meidän pyrkimyksemme.
Siirtolalaiset vähäväkisinäkin olivat raivanneet hyvän alan ryteikköistä metsää. Alkukesän töitä jatkettiin elokuussa. Aina kun oli päästy johonkin rajaan, oli siirrytty siitä ohi ja päätetty vielä lisätä aluetta. Ja kauniiltapa jälki näyttikin. Sitä kävivät ihaillen katselemassa kartanonomistaja perheineen, ja metsänvartija antoi Mikko-sedän siirtolalaisten työstä kiittävän arvostelun. Kunhan vain joka kesä saisi saman verran metsämaata raivatuksi, niin ei hyvinkään monia vuosia kuluisi, kunnes kaikki tärkeimmät alat koko kartanon mailla olisivat ensiluokkaisessa kunnossa. Siihen suuntaan oli metsänvartija herralleen puhunut.
Se oli lasten työtä, kaunista lasten työtä. Luojan ihmeellinen luonto oli tullut vieläkin ihmeellisemmäksi, sen salaperäisyys ihmiselle tajuttavammaksi. Ihminen sai ikäänkuin avata silmänsä ja katsella kaikkea sitä, mitä luonnossa oli. Hän näki laajemmalta yli avoimen seudun. Puunjuurilla, missä ennen lahoilevat pensaat estivät korren nousun, pääsi nyt maa vihannoimaan, kukkanen kohoamaan — ja hento puun taimi, jota ennen lahonnut runko taivutti maata vasten, kykeni nyt kohottamaan latvansa valoisaa aurinkoa kohti.
Se oli lasten työtä — kaunista työtä! Ja kilvan he itsekin sitä ihailivat nyt, kun he tiesivät hetken tulleen, jolloin heidän oli se ainakin keskeytettävä, kenties ainiaaksi sen jatkamisesta luovuttava. Sillä syksy oli käsissä, muutto takaisin kaupunkiin lähellä. Heihin nähden oli työ tällä kertaa valmiina heidän edessään, ja ihminen nauttii aina aikaansaamastaan valmiista — siinä on työn suuri siunaus! Kumma, etteivät pojat olleet ennen lähimainkaan huomanneet kaikkea tätä kauneutta, minkä he olivat aikaansaaneet. Vasta nyt se heille selvisi, nyt he osasivat mielihyvän nautinnolla eroittaa ruman kauniista — raivatun, puhdistetun metsän — raivaamattomasta, puhdistamattomasta metsästä. Sitä paitsi sanottiin kaikkea tätä heidän työtänsä hyväksi ja hyödylliseksi. Kunpa kaikki metsät olisivat raivattuja — kunpa ihmisikä, kunpa heidän ikänsä riittäisi raivaamaan kaikki metsät, kaikki Suomen korvet!