Eräänä keväisenä päivänä asteli Mikko-setä kaupungin ulkopuolella. Siellä rakennettiin urheilukenttää. Osa siitä oli jo valmiina. Tasaisella tanhualla liikkui runsaasti reippaita urheilijoita: juoksijoita, keihäänheittäjiä, loikkaajia j.n.e. Toisaalla laskivat jykevähartiaiset työmiehet perustusta kentän laajennukselle. Eräässä paikassa paalutettiin liejuisaa maaperää, jotta saataisiin kentälle tukeva perustus. Mutta olipa siellä toisenlaisiakin "rakentajia". Valmiin kentän laidassa ryömi joukko poikasia. Heillä oli työaseina pitkiä teräviä kiviä, suuria rautanauloja ja tukevia keppejä, joilla he kaivoivat syvää kuoppaa valmiiseen kenttään.
— Mitäs te, pojat, hommaatte? kysyi Mikko-setä. Eräs joukosta kiepsahti seisaalleen, pisti kädet housunhalkeamiin ja vastasi:
— Tahdommepa tietää, miten kenttä on saatu näin tasaiseksi. Siellä on alla savea, ehkäpä sementtiäkin, ja pohjimmaisena kolahtelee kiviä.
Mikko-sedän päällikkyydellä täytettiin kuoppa ja tallattiin kovaksi ja tasaiseksi. Ja pitipä Mikko-setä pitkän esitelmänkin siitä tavasta, millä tietoja oli hankittava. Sitten hän johti poikaset kentän rakennuspaikalle, missä he ilman muuta näkivät selvästi eri kerrokset tasoituksen alla. Heidän hävityshalunsa tuli tyydytetyksi toisella tavalla. Ja niinhän se näkyy käyvän, että jos pojalle hankkii uuden leikkikalun, pakottavat hänen vaistonsa sen heti pilppuamaan pieniksi palasiksi: hän tahtoo ehdottomasti tietää, mitkä salaperäiset voimat sitä koossa pitävät ja mitä sen sisällä mahdollisesti liikkuu. Ellei hän niin tee, ei hän ole terve. Mutta jos hän on itse tehnyt itselleen leikkikalun, eipä hän sitä riko, — se on hänen paras tavaransa, jota hän hoitaa ja vaalii. Mitenpä muutoin hän menettelisikään, sillä tunteehan hän oman työnsä pienimmätkin mutkat.
Urheilukentälle saapui yhä uusia joukkueita, jotka näyttivät vähät välittävän siitä, miten urheilukenttä oli rakennettu. Heidät oli yhteiskunta jo kesyttänyt — sama yhteiskunta, joka rakennutti heille urheilukentän yhteisillä varoilla. Mikko-setä kysyi itseltään: Miksi tämä reipas joukko ei voinut itse rakentaa itselleen urheilukenttää? Joka mies työhön vain — ja olisipa siitä syntynyt alaa. Sittepä olisivat myöskin tienneet, millaisen perustan päällä he temmelsivät. Mutta näinollen heistä ani harvat — tuskinpa ainoakaan — tunsivat tämän urheilukentän rakennetta. Eikä se itse asiassa ollutkaan heille minkään suuremman arvoinen, ei ainakaan sellaisen arvoinen kuin pojalle hänen omatekoinen leikkikalunsa, jonka hän heti osaa laittaa kuntoon, kun se on rikkoutunut. Mutta urheilijat eivät osanneet korjata epäkuntoon mennyttä kenttäänsä; sen korjaamiseksi tarvittiin sanomalehtikirjoituksia, anomuksia, päätöksiä… sanalla sanoen: yhteiskunnan apua. Ja eikö urheilijoilla olisi aikaa tällaisiin hommiin? Tai onko sitten niin, ettei urheilusta saa olla mitään taloudellista hyötyä tai opetusta käytännöllisessä elämässä? Olisihan itse tuo työ jo sellaisenaan urheilujen urheilua!
— Me elämme vielä satujen aikakautta, mietti Mikko-setä itsekseen.
* * * * *
Jo useana kesänä oli Mikko-sedällä ollut mukanaan maalla pari kolme poikasta Pekan kumppanina kesää viettämässä. Monesti oli hänen mielensä tehnyt perustaa oikein siirtola, johon voisi tulla nuoria kesäasukkaita enemmältäkin. Mutta varattomuus oli kaiken tehnyt tyhjäksi. Vihdoin hän päätti uskaltaa — kävi miten kävi. Ja näillä kävelyretkillään, nähdessään, miten yksipuolisesti kaupunkilaisnuorison kehitys kävi, hänen päätöksensä yhä varmistui. Lasten piti saada kesäistä virkistystä maalla, raittiissa luonnossa, joka kuin itsestään luo ja kehittää ja antaa keinoja elämän ylläpitämiseksi. Mikko-sedän mielestä ei ollut kylliksi siinä, että ainoastaan muutamille oppilaille hankittiin tilaa kesäsiirtoloissa ja että ainoastaan muutamat opettajat vuorottelivat näiden siirtoloiden hoitajina, ei, vaan kaikkien opettajien oli muodostettava siirtola kesäasuntoonsa. Hän tahtoi koettaa. Ja Mikko-setä päätti seuraavaksi kesäksi ottaa luoksensa kymmenen kesäsiirtolalaista.
2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.
Työläisperheiden, joiden lapsia kaupunkikansakoululaiset vielä toistaiseksi melkein yksinomaan ovat, on harvoin mahdollisuus edes ajatellakaan minkäänlaista maalle muuttoa kesäksi, sillä eihän heillä ole mitään "virkavapautta", tai jos sellaista omin päinsä ottavat, on "virkakin" useimmiten menetetty. Ani harvoilla on tilaisuutta lapsilleenkaan hommata "kesälaitumia" maalla. Mutta nykyisenä aikana jo varsin yleisesti ymmärretään sen verran lasten terveydenhoitoa, että tuskin ainoallakaan vanhemmalla on verukkeita, jos hän lapsensa vain saa maalle sijoitetuksi. Sitä todistaa Mikko-sedänkin menestys siirtolahommissaan. Hän toimitti alustavat valmistuksensa yksinomaan oppilaittensa vanhempien kanssa. Kukin näistä suostui maksamaan matkarahat sekä 25 penniä päivältä ruokarahaa. Muita tarpeita, kuten pyykkiä, pyhäpäiväkahvia y.m. varten varustettiin markka pari, vanhempien maksukyvyn mukaan.