Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.
Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.
— Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.
Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.
— Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.
Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.
Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan näköinen.
— Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä osottaen.
Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa sydäntään.
— Ester parka!