Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista — — eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tietää… Hän avasi kirjeen, selaili sitä sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen luki kokonaisuudessaan.
"Rakas oma kulta Vernerini!
Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.
En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät…"
Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti — ja hänen rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.
Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. — Ei. Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi sopivan keinon… Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantapäillä…
Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi riehua.
— Sinäkin! hän huudahti.
Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.
— Kuole! Kuole muisto, sanon minä.