Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.
Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.
— Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.
Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.
— Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta, kun polttaisi koko talon…
Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille — ja Arnold lähetti hellän lentosuutelon äitinsä kuvalle.
— Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.
Hän jatkoi jälleen kävelyään.
Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli saastuttanut, turmellut… Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.
Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto … oh, jospa sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari… Ja sitten alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.