Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.
4.
Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse sinne kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he tekivät pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen jälkeen he istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.
Arnoldin kädet olivat kääriytyneet Esterin vyötäisille.
— Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein surumielisesti.
— Niin, vastasi Ester lempeästi.
— Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan … ja onhan meidät jo kuulutettu…
Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.
— Miksi et puhu, Ester? Etkö enää minua rakasta?
Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa: