— Verner, rakastan, rakastan…
Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin miehuutensa koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.
— Ei, ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään kauvemmaksi Verneristä.
— Mutta miksi et…?
— Ei Verner, ei!
Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja jatkoi surumielisesti:
— En ilkeäisi isääni koskaan enää häpeämättä ajatella, jos…
Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.
Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään merkillistä Arnoldin silmissä.
— Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester.