— Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.
— Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.
— Niin.
— No kahden viikon perästä sitten?
Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.
— Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.
Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.
— Sitten olen kokonaan, ikuisesti sinun.
He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti. — —
Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään — ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä tirskutti.