Taaskin anteeksi pyyntö sai sovittaa tehdyn rikoksen.
— Oh, jos tietäisit, miten minä kadun, valitan, puhui Arnold.
Ester ei jaksanut mitään virkkaa, puristi vain hellästi Arnoldin kättä.
Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan. Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi. Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä vaarallisempia oireita.
— Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa juomassa. Sellainen raukka minä olen. — Tuskin voinenkaan enää muuksi muuttua…
Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan huoneeseensa.
Kun hän katsoi peiliin, huomasi hän korvallisellaan harmaita hivuksia.
— Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen — ja lumi putoilee hivuksiin, hän ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.
Hän ei ymmärtänyt itsekään itseään. Kummallista. Hän luuli aina vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän myönsi nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi? Siksi kun jälleen saapui juovuksissa kotiin.
— Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi kävelyään.