8.
Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta. Valkeiden, laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet. Mutta kaunis oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta suurempi kasvi auringon lämpymän säteen siimestää.
Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista, lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama sietämätön elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea avaamasta, särkyi se kirveen iskuista — ja sen jälkeen särkyi aina joku huonekalu, kallisarvoinen esine.
Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi — vaikka salaisesti — että
Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat
mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. —
Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.
Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.
Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan tuonut, köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä pysynyt, ellei Verner olisi häntä ottanut — armosta. Armosta, niin hän oli sanonut. Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se oli hyvä.
Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.
Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.
Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen. Mutta olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja usein olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka, hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta. Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.
* * * * *