Esterin sielussa töksähti niin omituisesti. Hän tiesi, että jos hän vähänkään estelisi, suuttuisi Arnold. Niin hän oli aina tehnyt. Vaikka hän kuin pyytäen tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, hän kuitenkin raivostui, ellei pyyntöä täytetty. Hilliten itsensä vastasi Ester:
— Tuon heti paikalla.
Ester poistui. Mutta mennessään tunkeutui huokaus esille:
— Juoko tuo toinenkin!
Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pöydällä.
— Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen.
— Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa pohjaan.
Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois — ja äänettömin askelin katosi Ester omaan huoneeseensa.
Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen nyökäyttäen päätään.
— Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.