Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään.
Rikberg lähti ulos omille hommilleen.
— Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä.
Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis.
— Hm — — — hm — — jospa minäkin olisin sellainen!
Mutta Arnoldia alkoi vaivata ikävät ajatukset. Hän joi lasinsa pohjaan.
Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli. Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti Ester:
— Tuollaisen tulee miehen olla!
Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.
Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester. Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.
Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut. Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas rattailta ja saattoi sisälle.
Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat. Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.
— Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja maanviljelystä.