Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen silmänsä paloivat.
— Mitä se olisi? hän kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.
Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.
— Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen, selitti Rikberg.
— Eikö sitä voi jättää huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti.
— Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa.
Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?
— No, kyllä minä, kyllä minä, sopersi Arnold ja heittäytyi sohvalle.
Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän keskeytti:
— Entäs sitten … ja mitä sitten…?
Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin huoneesta.