— Te siis luette saksaakin? puhui Ester.
— Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa jotenkuten.
Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin siltapalkin rakoon.
Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin. Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen poika. Ja Ester itse — hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar, ja tuo toinen, hän oli — pehtori.
Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei, ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei saanut tapahtua.
Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.
Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.
Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa. Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin kirjallisuutta.
Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä. Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli, kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä. Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean kartanon herran.
Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle sivulle: "Leise wehen, meine Lieder…", hän luki. Ja kyyneleet silmissä hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina toisti: