— "Leise wehen, meine Lieder."
Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.
— Minä olen niin sanomattoman onneton, hän huudahti.
— Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella? Tekisin sen mitä mieluimmin.
— En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. — Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää myöskin sananne!
Rikberg tarttui hänen käteensä.
— Sen teen, hyvä rouva, hän vastasi.
— Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te annatte sen minulle anteeksi.
Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.
10.