Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti sitä seurata.
Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä häämeydellä huonetta.
Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti pysyttäytyä valveilla.
Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi ankarana:
— Ester, oletko valveilla?
— Olen, vastasi voimakas ääni.
— Päästä sisälle.
— En.
Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.
— Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan huoneeseensa.