Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi säästää häntä uudesta häpeästä.
Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä auttamassa.
— Mitä te täällä roikalehtelette aina? tiuskasi Arnold hänelle.
— Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.
— Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä helvettiin koko talosta — ja vielä tänä yönä.
— Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhui
Rikberg.
— Minulla ei ole teille mitään asiaa, senkin mötys, ähkyi Arnold.
Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold. Heidän hevosensakin oli viimeisenä.
Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät — ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.
— Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.