Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko yön.
* * * * *
Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin luo.
He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen vuoteensa vierestä.
Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä — ja sitte vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.
Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoi
Esteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.
— Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani. Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä nyt sanotuksi.
Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.
— Ei vielä, Ester, anna minun ensin parantua terveeksi.
— Ehkä on parasta, sanoi Ester raskaasti.