Arnold nukkui, Ester meni omaan huoneeseensa ja kutsui Rikbergin luokseen.
— Jospa Arnold — Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin aikoihin — nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren salaisuuteni.
— Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasi
Rikberg.
— Kuule Ensio — he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei muiden kuullen — kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.
— Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.
— Mutta mihin menen? kysyi Ester hiukan epävarmana.
— Kyllä minä tiesi raivaan, vastasi Rikberg varmana.
— Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.
— Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan, niin kaikki käy hyvin.
— En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa itseäni — ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.