— Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään mahda.
— Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo täysikasvaneenakin samaan suuntaan.
— Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin, millainen siemen, sellainen itu.
— Arnoldissa on perinnöllisyyden esimerkki elävänä silmäimme edessä.
— Niinkö?
— Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.
— Vai oli hänen isänsäkin…
— Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.
— Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi
Rikberg iloisesti.
— Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka sitä jotkut yrittävät.