Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta, sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.
Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä teki heille kummallekin — ja varsinkin Esterille — kovin surullisen vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia, niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle. Muuten hänestä ei ollut vastusta.
Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein itkukurkussa:
— Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun nyt taas tahtoisitte lähteä?
Rikbergin täytyi myöntää, että hän oli tehnyt vain hyvää.
— No mitä varten sitte? kysyi Arnold.
Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan jäämään.
— Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän pitää päätöksemme.
— Olkoon niin, vastasi Rikberg.
Ja niin he jäivät talveksi.