*Tuhat meest oli turjassagi,
Sada meest oli sarvessagi.
Ei old meesta meie maalta,
Kesse pähä koputanud.[54]

Kalevalassa sanotaan:

Sata miestä sarviloista,
Tuhat turvasta piteli.
Eikä ollut iskijätä.[55]

Varmaan on tämänkin ajatuksen perä haettava jossakin taivaan ilmiössä. Suomalaisissakin kansoissa oli tavallista, että muutamissa tähtikihermissä nähdään jonkun tuttavan elävän kuva; eräs satu kertoo kuinka kaksi sisarusta, Paholaisen ajaessa heitä takaa, huomasivat härän taivahalla ja pyysivät siltä apua. Härkä laskeusi maahan, otti lapset selkähänsä ja vei heidät pois.[56] Toisessa paikassa mainitaan taivahan vuohi,[57] ja Pohjois-Aasian kansoissa tavataan paljo sanoja, jotka ovat päivän, kuun ja tähtien nimiä, mutta sen ohessa käytetään muutamain lintujen nimityksinä. Mitä tulee kertomuksiin Kalevipojan taisteluista jättiläisten kanssa, kulustansa Peiposjärven halki, kaupunkien rakentamisesta y.m., voitaneen nämä myöhemmän ajan lisäykset, paikkakunnallisten suhteiden synnyttämät ja ilman muuta merkityksettä olevat, jättää sillensä. Olemme seuranneet Kalevipoikaa syntymisestänsä hautaansa saakka, olemme nähneet runon säilyttävän urhomme tragillisen kohtalon pääpiirteet, mutta kevennettyinä, ikäänkuin peitettyinä sovittavalla hunnulla, joka pimeyteen salaa osan rikoksellisen syytä. Ollen melkein yksinäisenä kansan muistissa, annetaan hänelle monta vierasta luonteenosoitusta, jotka Suomen kansanrunoisto on jakanut muille urhoillensa. Epätietoista on, onko tämä tragillinen henkilö lähtenyt sadusta vain jumalaistarustosta, mutta nyt hän kumminkin monessa suhteessa on tullut samaksi kuin tähtisulhanen, se joka tarussa Koit'ista ainoastaan kerran vuodessa saa suudella Ämarik'in hohtavia huulia, eli joka vapauttaa Manalassa, päällettäin ryhmitetyissä pilvissä, vangitun neidon. Vielä on tarkastettava mitä historiallisia johtopäätöksiä Viron kansanrunoistosto voipi saada.

III.

Historiallisia aineosia Kalevirunoistossa.

Edellisestä tutkimuksesta havaitaan kieltämättömäksi tosiasiaksi, että virolaisessa kansanrunostossa on joukko ajatuksia ja kokonaisia laulunkatkelmia, jotka ovat hyvin läheisessä yhteydessä samallaisten ajatusten kanssa Suomalaisilla; onpa koko Kalevipojan olemisen ja kohtalon pohjaluonnos yksi kuin suomalaisen Kullervon. Jos vielä laveammalle jatkamme tutkimustamme, niin havaitaan pian silminnähtävin yhtäpitäväisyys myös jumaluusopin suhteen, tapojen, loihturunojen ja lumousten suhteen. Sama käsitys luonnosta ja esineistä, sama etsiminen ilmiöiden synnyn perään tarkoituksessa niitä sen kautta vallita, tavataan kummallakin kansalla.[58] Ja toisenakin todistuksena molempain kansain aikaisemmasta yhteydestä tavataan vanhemmassa kansanrunossa jäljellä olevia pitempiä muotoja kuin mitä nykyisessä puhekielessä käytetään, muotoja jotka ovat enemmän suomalaisen kirjoituskielen tapaisia.

Ennenkuin käyn selittämään niitä historiallisia alkuaineita, joita erittäin Kalevipojassa voipi löytää, suotanee minun tässä tarkastaa sitä yleisempää kysymystä virolais-suomalaisen jumalaistiedon alkuperäisyydestä ylehensä. Nykyisissä sankari-runoissa olevat kansantarut, näet, sisältävät ainoastaan yhden osan Wirolaisten uskonnollisia käsitteitä, ja jos näiden muodostumisen aika likimainkaan voidaan määrätä, niin se on tarkastuksen-alaiselle aineelle suurimman arvoinen alkukohta.

Missä oli tämän hengellisen elämän yhteinen kätkyt, sen sivistyksen, joka Suomalaisissa ja Virolaisissa on muodostunut määritettyyn ja muista kansoista eriävään muotoon? Epäilemättä kansan omalla syntypaikalla Aasiassa. Herra Santo, silloinen Wiron kirjallisuuden seuran esimies, lausui v. 1854 kertomarunoista, että paljon niissä "ulottuu ensimmäisellä synnyllänsä niihin vuosisatoihin, joina näiden ranteiden periasukkaat eivät olleet yhteydessä Saksan ritarein eikä kristinuskon kanssa";[59] ja Kreutzwald sanoo: "tämä jättiläiskätkyt lienee etsittävä Aasiassa".[60] Viimeksi mainittu ajatus näyttää todenmukaisemmalta. Jo ennen yhdeksättä vuosisataa Wirolaiset ja Liiviläiset olivat levenneet yli koko Wiron-, Liivin- ja Kuurinmaan; Vasta sen ajan jälkeen rupeavat Lettiläis-Littovialaiset kansat ja nykyiset Kuurit heitä poistamaan.[61] Joukko paikannimiä jerv- ja kül-päätteillä todistaa että suomalaisia kansoja ennen on asunut Kuurinmaalla; maansa oli jaettu kihlakuntiin, kilegundæ.[62] Tässä näkyy että suomalaiset kansat Itämeren maakunnissa olivat ennättäneet samalle valtiollisen ja yhteiskunnallisen edistyksen kannalle, joka kolmannellatoista vuosisadalla tavataan Suomenmaassa olevilla. Se tapa että he kuivattavat elonsa riihissä ennen puituansa, ja että kytömaata viljelevät, — heidän kotoperäinen aatransa ja astuvansa eli äkeensä, sanalla sanoen kaikki omituiset maanviljelyksen, metsästyksen, kalastuksen ja sodankäynninkalut ja aseet ynnä niiden kotonaiset nimitykset tavataan molemmilla puolin Suomen lahtea ja vieläpä edempänäkin etelässä. Sellaista yhtäläisyyttä ei millään tavalla voi muutoin selittää, kuin niin että molemmat kansat aikaisemmin ovat alinomaisessa vuorovaikutuksessa luoneet tämän yhteisyyden hengellisessä ja maallisessa elämässään. Ainoastaan aavistamalla voipi arvata sen mahdottoman pitkän ajan, jota on tarvittu tämän perinpohjaisen yhtäläisyyden synnyttämiseksi, kun noin 800 vuotta jo on ennättänyt kulua, vaikuttamatta mitään varsinaisia muutoksia siinä yhteisessä perinnässä, vaikka molemmat kansat siitä lähtien ovat eläneet erillänsä.

Kohtuullisestikin arvaten lienee vähintäkin yhtä monta vuosisataa kulunut suomalais-virolaisen sivistyksen muodostumiseen ja sillä tavoin tulemme takaisin kansanliikkeiden edelliseen aikaan tahi kristillisen ajanluvun alkuun. Niin kyllä on sanottu, "että nämä molemmat suomensukuiset kansat luultavasti ovat tuoneet vähemmän omituisia jumalais-taruja aikaisemmilta asunnoiltansa idässä, vaan että yhdessä muiden sivistys-esineiden kanssa myöskin jo valmiita jumalais- ja satu-kuvailuksia on heihin tullut siitä germanilaisesta sivistyneestä kansasta, jonka kanssa he joutuivat läheiseen keskeyteen",[63] ja tämä ajatus on erinomattain perustettu moninaisiin yhtäläisyyksiin germanilaisten sadustoin kanssa, ja erittäin luultuun yhtäläisyyteen saksalais-skandinavilaisien Thor-satujen ja Wirolaisten Taaran-jumaloitsemisen välillä. Edelliset ovat hyvin hämäräiset ja epätietoiset ja jälkimmäisistä sanoo Fählmann kilvoituksessaan: Wie war der heidnische Glaube der alten Ehsten beschaffen?[64] että niissä ei ole mitään yhteistä. Thor kyllä on ukonjyryn jumala, niinkuin toisinansa Taarakin, mutta häneltä puuttuu peräti se yksijumalaisuus, joka on niin monen suomalaisen kansan ylimmän jumalan omituisuuksia. Kunnioituksesta hänen oikeata nimeänsä ei tahdota mainita; Wirolaiset mainitsevat häntä nimillä vana isa, vana taat, Suomalaiset nimittävät häntä ukoksi, ukoksi ylijumalaksi, pilvien pitäjäksi; Samojeedeilla taas on oikeastaan yksi jumala, Num, mutta häntä pelkäävät pohjoiset Samojedit niin, että silminnähtävällä pelolla mainitsevat hänen oikeata nimeänsä, vaan mieluisemmin käyttävät liikanimiä; Tomskin Samojedit taas kutsuvat häntä nimellä Ildscha, ukko, äijö, sanoo Castrén.[65] "Hän näkee ja tietää kaikki, mutta on liian yleväinen tahtoaksensa katsella alas ihmissuvun onnen vaiheisin".[66] Aivan samalla lailla Ostjakit käsittivät ylimmäisen jumalansa Türm. Hän "puhuu ihmisille ainoastansa ukkosen ja myrskyn vihaisella äänellä. Häneltä ei ole maailmassa tapahtuvat hyvät eikä pahat teot salassa, ja hän tekee välttämättömästi jokaiselle oikeutta, mutta sittenkin hän on ihmisille lähestymätön ja hyvin pelättävä olento".[67] Sekä nimitys että käsitys tässä on yhtä kuin Virolaisten Taara ja vielä likemmin kuin Tora, joka Tshuwaschin kielellä merkitsee koko maailman jumalata; tähän kuuluu Lappalaisten Tiermes, eräs taivaan jumala.[68] Virolaiset käyttävät lauseen vana taat torises,[69] vanhus torua, ukkosen jyrinästä, ja tämä johdattaa meidät siihen, että suomalainen tora, torua, kieliopillisesti on heimoa mainitulle. Schott lausuu että Tschuwaschien Tora, heidän kielensä äänisääntöjen jälkeen, aivan hyvin on voinut johtua tuosta melkein kaikissa Turkkilaisissa kielissä yhteisestä sanasta Tangry.[70] Selvimmin tavataan kaikkien näiden nimien juuri Karagasseilla, jotka sanalla têre tarkoittavat taivasta, sanalla dêr, ukkosen jyryä. Edellä munitussa lienee siis oiva todistus siitä, että suomalaiset kansat olopaikoillaan Aasiassa ovat tuoneet kanssansa suuren joukon jumalaistarullisia ajatuksia, koska sellaisia vielä voipi niin kaukana toisistansa olevissa kansoissa löytää. Mutta muitakin yhteisiä ajatuksia löytyy, esim. pyhästä suuresta puusta, elämän vedestä, jolla eräs Samojedi voitelee vanhempiansa, niin että ne jälleen virkoovat eloon, tavataanpa yksin muinaisrunojemme kerto ja alku-sointu, jota seikkaa erinomattain on tahdottu pitää todistuksena lainasta läheisiltä Germaneilla. Mongolien heikoissa runoyrityksissä, niinkuin Pallas ne esittää, näytäksen lävitsensä kertoa ynnä alkusoinnun ja yksin loppusoinnunkin eli riimin jälkiä. Voimatta ratkaista kysymystä näiden runojen alkuperäisyydestä, pidän enemmän lukua siitä, että myöskin tatarilaisien Koibalein urosrunoissa tavataan vielä suurempaan määrään kertoa ja alku-sointua, sekä, ja se on paljoa painavampi, heidän kertomarunon ja rakennus näyttää tehdyltä pitkälyhyen nelimitan pohjalle, samoilla runojalkain vaihtelemisilla kuin suomalaisessa kansanrunossa.[71] Tässä lienee yksi tukevimpia todistuksia itsenäisestä, jo Aasiassa aljetusta, Altailaisten kansain jumalaistarujen ja satujen kehkiämisestä, vaikkapa tekoaineita on kerättävä paljon, ennenkuin niiden laveutta ja ensimmäistä alkuperää voinee selittää.