Walleriina-rouva taltutti rouvien tunteet katseella, jota Anna-Maija ei voinut "sanoin kuvata".
"Jospa asia olisi sen arvoinen", alkoi hän, "että kannattaisi kahvikultaa sen tautta jäähdyttää! Minä sanon: yksi sana ei vielä ole mikään ukkosilma. Huomenna Heleija on jälleen järkevä. Arvelen että istumme vielä hetkisen. Ehkemme tapaakkaan aivan pian toisiamme."
"Istukaa", sanoi Heleija värin vaihdellessa hänen poskillaan, "istukaa milloin tahdotte ja missä haluatte, vaan ette minun tuvassani. Sanotte että Heleija on jo huomenna oleva järkevä, mutta Heleija on järkevä jo tänään. Te luulette voivanne minua soimata omassa talossani ja minun siitä hyvästä antavan teille vielä puut ja keittoastian kahvipuuhiinne. Luulette minua vielä typerämmäksi kuin olenkaan. Mutta sellaisten ihmisten kanssa en tahdo olla tekemisissä, jotka puhuvat tänään niin ja huomenna näin. Niin se on, ja sillä hyvä." Rouvat olivat jälleen oloutuneet eivätkä uskoneet Heleijan totta tarkottaneen. Silloin tyttö päättävin askelin lähestyi tulisijaa ja tarttui kahvipannuun.
Anna-Maija syöksähti takaapäin syleillen häntä pidättämään — turhaan. Muurarin, puusepän ja kukkarontekijän emännät heittäytyivät sankarillisesti väliin — turhaan. Walleriina-rouva kohotti varottaen kätensä taivasta kohti — turhaan. Voimakas tyttö sysäsi heidät vaivatta syrjään. Kahvipannu keikahti korkealle ja ruskea virta vuosi kenenkään estämättä tuleen.
Moniääninen pelästyksen, tuskan ja suuttumuksen huuto säesti sammuvien hiilien sihinää. Pieni liesi, joka vielä äsken lekotti seuraelämän rauhallisena uhripaikkana, törrötti mustana ja autiona kuin sammunut tulivuori.
Mutta sen yli kohosi Walleriina-rouva, hävitetyn uhripalveluksen ylipapitar, huoneenleveässä majesteettiydessään.
Näki että hän yhä vielä oli taipuvainen osottamaan armoa oikeuden sijasta, jos Heleija tulisi järkiinsä. Hän aikoi juuri heilauttaa myssynsä oikealle korvalleen, mutta säästikin tuon merkikkään tempun toistaiseksi, antaakseen mahdollisesti pian tapahtuvalle lähdölleen tarpeellista pontta.
Pukahdetun hiilivalkean manalle menneet henget olivat sillaikaa heränneet jälleen eloon, hehkuen kostonhimoisina ja loukkaantuneina.
Se vain kiihotti tytön uhkaa. "Haluan sulkea oven!" sanoi hän käskevällä äänellä.
Nyt ei enää mikään mahti maailmassa voinut pidättää Walleriina-rouvan myssyä vasemmalla korvalla. Hän löi molemmin käsin esiliinaansa ja sanoi: "Siis lopultakin! Menemme sinne, mistä olemme tulleetkin, jos tosin toisin sydämin. Tulimme harjottamaan kristillistä rakkautta, varottamaan ja jumalista elämää neuvomaan. Mutta se, jonka sielun korvat ovat lukossa, se lukitsee maallisetkin korvansa. Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä seison ja sanon: Heleija on kerran näkevä mitä hän on tehnyt! Onko Holderin Fritz häntä väijynyt? Ei, vaan etsinyt vannepajuja. Mutta mistä muualta voi ihminen pajuja etsiä ellei sieltä, missä niitä kasvaa? Heleija on kai myöskin pajuja etsinyt, koska hän aina on työskennellyt pajujen kohdalla. Nyt kai ymmärretään miksi Heleija on aina nauranut, milloin on sanottu Fritzin häntä väijyvän."