Heleijan täytyi pakostakin nauraa. Kun viimeisetkin jo olivat lähteneet, heitti hän oven kiinni. Hän tunsi vihansa sulavan nauruun.
Ulkona olevat naiset eivät vielä menneet tiehensä. "Ei hänen tarvitse luullakkaan", sanoi puusepän emäntä, "että kukaan enää menisi tuonne, missä kahvikin maistuu aivan myrkytetyltä. Ja kuka tietää? Ja miksei? On ihmisiä, joista voi sitäkin uskoa?"
"Nyt pitää koko kaupungin saaman tietää, miten asia oikein on!" sanoi kankurin emäntä.
"Siellä ei ole muuta kuin likaa ja siivottomuutta!" huusi joku toinen.
"Ja jos hän menee niin pitkälle", kuului sepän emännän ääni jo pajujen luota, "niin oikeudessa hänelle kyllä näytetään että ne, jotka mustaavat toisten mainetta, joutuvat kidutushuoneeseen."
Linnavuoren keskinousulta kuului: "Tässä seison ja sanon, että sellaisia häitä kuin hän nyt menetti, ei ole vielä Luckenbachissa nähty."
"Ja nytpä tulee sekin ilmi", huusi vielä kauvempaa kukkarontekijän emäntä, "onko tuo lapsi hänen sisarensa vai hänen omansa!"
Aivan viimeiseksi kuului vielä kuin kaikuna Linnavuoren ylimmältä töyräältä: "Niin totta kuin isävainajani oli…"
Sitten ei kuulunut muuta kuin heisipuun kahinaa ja pajujen hiljaista suhinaa.
"Antaisin vaikka mitä", sanoi vanha Anna-Maija lamppua sytyttäen, "kun et tätä temppua olisi tehnyt. Kaupungin suurellisimmat rouvat olet nyt vihottanut."