"Kunpa minä olin oikeassa!"
Vanhus ravisti päätään. "Siitä olisi vielä puhumista", sanoi hän, "vaikken olekkaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt."
Heleija katsoi taakseen, tutkiakseen käyttelikö vanhus Walleriina-rouvan puhetapaa pilkoillaan. Mutta kun tämä puhui täysin totisena, jopa hartaasti, avasi Heleija ikkunan päästäkseen enempää kuulemasta.
"Jos olisit heidän arvoisena, niin asia olisi aivan toinen", kehräsi vanhus kankurin emännän näkymättömällä rukilla. "Mutta köyhä kansa voi olla oikeassa vain köyhän kansan suhteen. Paremmat ihmiset ovat kuin Jumalan ilma. Se on otettava vastaan sellaisenaan, ja jos se on hyvä, niin iloitaan, kuitenkaan luulottelematta, että sen olisi pitänytkin sellainen olla. Ja miksi? Siksi että jos se on huono, täytyy aina ajatella että se voisi olla vieläkin huonompi, ja siihenkin täytyisi tyytyä."
Heleija kääntyi kiivaasti ikkunasta häneen päin. "Ja sentähden te arvelette että köyhien pitäisi olla heidän ilmaviirejään ja kääntyä aina sinne päin, mihin he puhaltavat! Mutta minä olen minä, enkä pelkää koko kaupunkia, vielä vähemmän teidän tyhmiä rouvianne. Menkäähän nyt jo omaan huoneeseenne älkääkä ärsyttäkö minua aivan villiksi!"
"Olisit mieluummin", sanoi Anna-Maija, "saanut olla neljä vuotta kirkossa käymättä!"
Hän asetti lampun, jonka oli jo ottanut käteensä, jälleen pöydälle.
Mutta Heleija sanoi kärsimättömästi: "Diktus on jo puhaltanut, kiiruhtakaa toki omaan huoneeseenne."
Vanhus otti jälleen lampun käteensä: "Tahtoisin — tahtoisin — mutta sinä — sinä et minun mielikseni edes niiannut. — Sinä olet — no menenhän minä. Tahtoisin — no hyvää yötä, Heleija — nuku hyvin!"
Anna-Maija kapusi portaita ylös. Heleija avasi tuvan oven mennäkseen purolle.