"Ja jos he minut vangitsevatkin", sanoi hän ulos mennessään, "käytökseni tähden Fritziä kohtaan, niin olen sen ansainnut kymmenesti. Ja se on tuhat kertaa parempi kuin että Fritz olisi kuollut, vaikkei yksikään elävä sielu tietäisi, että minä olen sen tehnyt."
Pajukossa puron reunalla hän kumartui, kahmasi vettä kourallansa ja pirskotti sitä palaviin kasvoihinsa.
Sitten hän syventyi ajattelemaan mitä Fritz nyt siellä kotonaan mahtoi tehdä ja ajatella. Mitä syvemmästi hän tunsi oman voimansa ja itsenäisyytensä, sitä syvemmäksi kasvoi hänen säälinsä Fritziä kohtaan. Hän, Heleija, saattoi nauraa koko maailmalle ja saattoi tehdä työtä. Mutta Fritz? Tyttö kuvaili mielessään miten Fritz turhaan ponnisteli pidelläkseen puukkoa tai kirvestä kädessään. Työ ei valmistu, nälkä ja huolet häntä vielä enemmän heikontavat. Heleija kyllä tiesi että Fritz oli pikemmin rikas kuin köyhä, mutta hän kuvaili asian mielessään sellaiseksi, kuin miksi se olisi muodostunut hänen omissa ahtaissa oloissaan.
Niin oli Fritzin laita ja kaikki oli hänen syynsä. Fritz oli tarkottanut hyvää, ja nyt hänen täytyy ajatella, että Heleija on vihoissaan häntä ahdistanut.
"Jospa edes voisin sanoa hänelle, etten ole tehnyt sitä tahallani.
Jos hän tosiaankin olisi niin viisas, että vielä minua kosisi.
Silloin minä korvaisin tuon menetetyn sormen ja hänestä voisi siitä
huolimatta vielä tulla mies. Mutta kuka hänelle tuon tiedon saattaa?
Jos teen sen itse, niin silloin vasta naiset saisivat puheenaihetta!
Enkä edes tiedä tarvitseeko hän minua. Hän kai luulisi että minä
tarvitsen häntä. En tarvitse ketään, voin tulla itsekin toimeen.
Mutta kun voisin auttaa häntä hänen itsensä siitä mitään tietämättä."
Tuulenpuuska liikutti lepänlatvaa, muistuttaen häntä siitä että hän yhä vielä oli kyykkysillään puron rannalla.
Tuolla Leppäkujan luona — siellä oli Holderin Fritzin perunapelto. Heleija oli tänään ohikulkiessaan nähnyt että pelto oli niin rikkaruohon vallassa, että perunat olivat miltei tukehtumaisillaan.
Muutamilla harppauksilla hän saavutti talonsa. Heitettyään nopean silmäyksen lapseen, joka makasi makeinta untaan, hän otti naulasta kuokan ja riensi nopein askelin pellolle päin.
Hän veti hameen päänsä yli, ettei kukaan häntä tuntisi. Hän pelästyi, kun hänen takanaan kohisi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
Tuossa oli jo pelto. Hän pysähtyi pientareen luo, tyynnyttääkseen kiihtynyttä mieltään.