Millaisessa kunnossa olikaan pelto? Fritz oli varmaan kokonaan unohtanut perunansa. Heleija ravisti uudelleen ja yhä uudelleen päätänsä. Kuinka kipeästi Fritz kaipasikaan kunnollista vaimoa!
Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä, että tuuli nyt juuri herkesi puhaltamasta. Hän oli luottanut siihen, että sen suhistessa ei hänen oloaan niin huomattaisi pellolla. Kostealla niityllä kurnuttelivat sammakot. Vesi solisi myllynkourussa ja Heleijan varovaiset kuokaniskut yhtyivät laakson öisiin säveliin. Silloin tällöin helähti kaupungin kirkontornin kellon lyönti — siihen vastasi kaukaisena kaikuna raatihuoneen kello ja vanhan Diktuksen vartijatorvi.
Vihdoin yhä kirkastuva kuunvalo vaati Heleijan lopettamaan salaisen työnsä.
Kuu kohosi — vaaleiden, sadetta ennustavien sumujen ympäröimänä — kuin paitasillaan vuoteeltaan Helmivuoren takaa.
18.
Isoäidin mieleenjohtuma mennä saunaisäntää herättämään oli onnellinen ajatus. Mutta helposti se ei ollut toteutettu.
Vanha mummo tosin pääsi pian jalkeilleen ja riensi kiireintä vauhtiaan Pajukujan vihreäikkunaiseen taloon. Mutta saunaisännän nostattaminen vuoteestaan, johon hänet tavallisesti oli saattanut pieni kohmelon tapainen, sekä sen seikan selvittäminen mitä varten hänen piti nousta, oli sitä vaikeampaa.
Vihdoin siitäkin selvittiin ja vanhus asteli edellä valaisten tietä mestari Schnödlerille. Mutta mestari lienee käsittänyt muorin varotukset: "tuolla on kuoppa — tuolla on kivi, mestari!" niinpäin, että mestarin piti kuoppaan langeta ja kiveen kompastua — ainakin hän suoritti nuo molemmat temput mitä suurimmalla omantunnontarkkuudella.
Asianlaita olikin niin kuin jo "vahtituvassa" kuulimme — he tapasivat Fritzin tajuttomana vuoteeltaan.
Vanhus oli aivan suunniltaan, mutta mestari Schnödler sanoi häntä rauhottaakseen, ylenkatseellisesti naurahtaen: "On sitä pahempiakin nähty, rouva Holder. Tämä ei ole läheskään katolta pudonneen ja niskansa taittaneen veroinen. Kyllä me hänestä selvän saamme, rouva Holder."