jotk' ympärilläs niin suuraa soivat, niin vihannoivat sun vieremilläs, —
kuin turman henki, jok' yhä uhkaa, ne kunnes tuhkaa ois viimeinenki.
Ja harmi syvä
sun otsaas uurtuu:
ain' uusi jyvä
se tuhkaan juurtuu;
käy riennoin ripein ain' elo kukkaan; ain' aikees hukkaan jää kiusoin kipein.
Ja kuohuun kuumaan
sa silloin heräät
ja kiukkus keräät
sa turman tuumaan.
Ja salamoiden
kuin Sinai kerran,
lainvuorta Herran
sa apinoiden
luot kuolonlakis, mi kaikki lamaa: — vain hautaa samaa, kuin silmä hakis.
Vuossatain sadot
sa hetkess' ahmaat,
sa nielet ladot,
sa laihot lahmaat.
Ja kallehimman,
mit' elo tiesi,
noin vihas vimman
kun poltti liesi,
kun hyytyväinen sen laavas nieli, niin tyytyväinen on sulla mieli: