Ei viherjöine
nyt maa, min perit,
ei rettelöine
sen kiusan-kerit.
Jää valtakuntas
noin iäst' ikään;
ei uhkaa mikään
vuostuhat-untas. —
Vaan vihas raivo
se riehuu, raukee;
jo silmiin taivo
taas siintäin aukee.
Taas jopa, jopas
nuo lyödyt pakoon
saa kanssas jakoon,
on rohkein opas.
Saa joukoin taajoin.
Taas tie on vapaa.
Et hervain vaajoin
heit' enää tapaa.
Kas, tuhkan, laavan
he yli ryntää.
Taas rintees aavan
he kylvää, kyntää.
Taas ihmismajain
on perus vakaa,
työ toimen pajain
taas onnen takaa.
Taas laulut luonas
ne ylenevät,
ja kukkiin kevät
luo tuhkas, kuonas.
Miss' uhkas varjoo,
juur' rikkahintaan
siin' ihmisrintaan
se taikaa tarjoo.
Miesmittaan kerin
se aateloipi,
maan viljavoipi
se tihein terin.